*

Mikael Jungner

Kuka tuo kuvittelee olevansa?

Katsoin pitkänäperjantaina toistakymmentä TED-videota. Myönnän, olen koukussa noihin tyypillisesti 15 minuutin puheenvuoroihin joita löytyy osoitteesta www.ted.com tuhansittain. Loistavan avartavia puheenvuoroja kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Jos haluat ymmärtää ja jos haluat tuoreen näkökulman niin TED on usein parempi lähde kuin Google.

Jokaisen TED-puheen jälkeen on linkitetty lukuisia muita puheenvuoroja samasta aihepiiristä. Tällä kertaa ajauduin kuuntelemaan näkemyksiä häpeästä, haavoittuvuudesta ja rohkeudesta. Lähes kaikki puhujat olivat amerikkalaisia mutta he olisivat voineet olleet suomalaisia. Nuo jenkkipuheet kun toistivat suomalaisten usein toisistaan toitottamaa esiintymispelon, epävarmuuden ja riskin kaihtamisen stereotypiaa. Amerikkalaiset sielut vaikuttavat olevan aivan yhtä yksin ja hämmentyneinä kuin suomalaiset.     

Oli jossain määrin huojentavaa kuulla, kuinka myös maailmalla moni näkee kovasti vaivaa jotta pysyisi poissa valokeilasta, niin mediassa, työpaikoilla kuin elämässä ylipäätään. Itsensä esiin nostaminen tuomitaan maailmanlaajuisesti. Esillä olo itsessään on jotenkin epäilyttävää kaikilla mantereilla.  Se on merkki joko heikosta itsetunnosta tai luonnehäiriöstä. "Kuka tuo kuvittelee olevansa?" on kysymys joka ei kuulu pelkästään suomalaiseen arkeen.

Erityisen tarkasti seurataan epäonnistumisia. Moka leimaa tekijänsä ja mokat muistetaan. Yksittäinen epäonnistunut teko voi leimata koko ihmisen epäonnistuneeksi. Nauru, vahingonilo ja häpeä ovat todellinen riski jokaiselle, joka nousee esiin sanoakseen tai tehdäkseen jotain. Erityisesti jos teko tai sanoma on jotain uutta tai tavallisuudesta poikkeavaa.  Tuon takia suurin osa meistä sitten joko valmistautuu ja hioo kaikkia julkisia tekemisiään viimeiseen asti tai jättäytyy tyystin varjoon, seuraamaan vaiti mitä muut tekevät. Kitkeränä, mieli täynnä ivallisia kommentteja niistä jotka uskaltavat. Tai sitten arkana, vakuuttuneena siitä että ei kelpaa sellaisena kuin on.

Tämä on järjetöntä tuhlausta. Maailma huutaa luovuutta ja heittäytymistä. Jokaisen meistä näkökulmaa ja osallistumista tarvitaan. Mitä haavoittuvaisempana ja aidompana me voimme toisemme kohdata, sitä enemmän tuo kohtaaminen antaa meille kaikille. Mitä armeliaammin me suhtaudumme toistemme outoihinkin yrityksiin, sitä todennäköisempää on uusi ja onnistuneempi yritys. On hyvä muistaa että täydelliseksi hiottu ja moitteeton suoritus jättää usein yleisön kylmäksi. Se ei vie maailmaa eteenpäin, se ei opeta uutta, se ei saa yleisöä haukkomaan henkeään. Mikä tärkeintä, rohkeus heittäytyä tarjoaa huikeasti rikkaamman elämän kuin konttaaminen käsijarru päällä.

Myös Yhdysvalloissa Jutta Urpilaisen verkkosukkahousut tai Alex Stubbin polvihousut olisivat herättäneet hämmennystä. Myös Atlantin toisella puolella nuo merkityksettömät pikku yksityiskohdat olisivat leimanneet kohteensa ja sulkeneet ihmisten korvat niiltä arvokkailta uusilta ajatuksilta, jotka jäivät kohujen varjoon. Tämä on hyvä asia. Nimittäin jos amerikkalaiset ovat toisen ihmisen kunnioittamisessa yhtä pihalla kuin me, se tarkoittaa sitä että jos me saamme suvaitsevaisuuden, lempeyden ja armeliaisuuden kulttuurista kiinni, saamme siitä mittavaa etua globaaliin kilpailuun.

Videoilta löytyi myös polku eteenpäin Yhdysvaltain presidentin sanoista vuodelta 1910. Suunnilleen näin lausui silloin Theodore Roosevelt: "Arvostelijat eivät ole merkittäviä, eivät ne jotka nälvivät kompastelijaa, eivät ne jotka kertovat miten tuonkin olisi voinut tehdä paremmin. Merkittävä on hän joka heittäytyy, nousee valokeilaan ja yrittää, tekee virheitä, epäonnistuu kerta toisensa jälkeen, sillä ilman kompastelua ei elämässä voi saavuttaa mitään arvokasta. Jalo on elämä jossa tartutaan tilaisuuteen, eletään intohimoisesti ja pistetään itsensä peliin jotta maailma olisi parempi. Sillä parhaimmillaan, onnistuessaan, yrittänyt saavuttaa elämässään jotain täysin ainutlaatuista. Ja pahimmillaan, epäonnistuessaan, yrittänyt kaatuu tietäen miltä rohkeus ja uskaltaminen maistuvat. Ja se on mittaamattomasti arvokkaampi elämä kuin elämä joka on vietetty kylmissä varjoissa, riskiä ottamatta, uskaltamatta."

Käänne rohkeuteen ei ole lopulta kohtuuttoman vaikeaa. Nimittäin kaikki se pelko, häpeä, kelpaamattomuus ja muu surkeus joka meitä jarruttaa, se ei ole todellista. Se on peikko joka majailee meidän omassa mielessämme. Minä tiedän tuon, koska olen oman peikkoni selättänyt. Kun aloitin, sen hahmo tuntui peittävän taivaanrannan. Kun lopetin, oli jäljellä kivenkoloissa hyppelehtivä kirppu.

En ole huolissani heittäytyjistä, heitä Suomessakin riittää. Ei iva heitä lopulta nujerra, se pikemminkin vahvistaa heitä. Ja vuosi vuodelta näitä heittäytyjiä vaikuttaa olevan enemmän. Minä olen huolissani varjoissa lymyilevistä pelokkaista sieluista. He tarvitsevat rohkaisua. He tarvitsevat empatiaa ja innostavia sanoja. Erityisesti itseltään.

Monella meistä on takanaan jo aivan riittävästi elämätöntä elämää.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

10Suosittele

10 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (23 kommenttia)

Käyttäjän allsynergy kuva
Rami Ovaskainen

Yllättävän hyvä kirjoitus.

Käyttäjän magi kuva
Marko Grönroos

Epäonnistumisten vahtaaminen lienee keskeistä ihmisyhteisöjen sosiaalisen hierarkian rakentumisessa. Varmaan useimmat haluaisivat huipulle, mutta korkealle asemalle odotetaan kykyihin perustuvaa oikeutusta. Häpeän pelko on aivan järkevää, jos ryhdytään haukkaamaan kunniaa, jolle ei välttämättä ole oikeutusta. Toki aidoille kyvyille täytyy toki antaa mahdollisuus ja olla kiinnittämättä huomiota epäoleellisiin pikkuvirheisiin, mutta kaikenlaisia kulissia ylläpitäviä pyrkyreitä on aina kiipeämässä pilvin pimein, myös niitä aidosti luonnehäiriöisiä. Siksi skeptisyys kannattaa pitää korkealla tasolla.

Tästä päästään ehkä mielenkiintoiseen päätelmään, kun pohditaan sitä, miksi suomalainen yhteiskunta on verraten tasa-arvoinen eli heikommin kerrostunutta kuin monissa muissa maissa. Olisikohan syy tasa-arvoisuuteen juuri näkemyksessäsi, että täällä arvostellaan menestyjiä ja toisaalta pelätään epäonnistumista?

Seurauksena myös on, että täällä on ehkä parempi luottamus auktoriteetteihin kuin monessa muussa maassa – koska niiden ei koeta olevan kovin korkealla irti kansan riveistä.

Tällöin näkemäsi ongelma-asenne siis olisi suomalaisen yhteiskunnan tärkein vahvuus.

Käyttäjän mikaeljungner kuva
Mikael Jungner

Marko. Puhumme ehkä hiukan eri asiasta. Päättäjiä on syytäkin haastaa. Siitä olen samaa mieltä kanssasi. Mutta on iso ero tuomita teko tai tuomita ihminen. Jälkimmäinen on tuhoisaa. Ehkä se mittari tuohon löytyy vaikkapa itsemurhatilastoista tai väkivallasta.

Toisaalta Suomi on maailman onnellisimpia kansakuntia, kun ihmisiltä kysytään. Eli ihan hyvällä polulla ollaan.

Käyttäjän allsynergy kuva
Rami Ovaskainen

"Toisaalta Suomi on maailman onnellisimpia kansakuntia, kun ihmisiltä kysytään. Eli ihan hyvällä polulla ollaan."
**************************************

Noh, parantamisen varaakin olisi kuten arvannet... kunhan ihmisryhmiltä kysytään, jotka eivät ihan ole vaikkapa omassa tuttavapiirissäsi, niin ei tätä nykyä kaikilla onnellisesti mene.. tai mistäs minä tiedän laajoja piirejäsi.

Näyttää tilastomatematiikka onnellisuustutkimuksissa mitä ruusuista nyt tahansa, niin ei se kamalasti innosta ihmisiä, joilla ei ihan putkeen ainakaan sillä hetkellä mene. Saattaa olla entistä v-mäisemmät fiilikset suomalaisten "onnellisuuden hehkutuksesta", vaikka kuinka muiden onnen puolesta jaksaisikin iloita.

Käyttäjän jormamoll kuva
Jorma Moll

M.J.>....Suomi on maailman onnellisimpia kansakuntia, kun ihmisiltä kysytään....

ooo

Taidat uskoa joulupukkiinkin.

Tarja Parkkila

" Esilläolo itsenään" ... ja niin edelleen..

Herättää tietysti kysymyksen, että kumpi on tärkeämpi, ihan oikeasti, se ulkoinen vai sisäinen?

Käyttäjän mikaeljungner kuva
Mikael Jungner

Molemmat ovat tärkeitä.

Kaikki elämässä arvokas tapahtuu vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Siksi ulkoinen on niin tärkeää. Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole kuulemassa, kuuluuko siitä ääni? Jos mielessä on kaunis ajatus, jota ei jaa muiden kanssa, onko tuo ajatus totta?

Toisaalta sisäisellä maailmallakin on merkitystä tuossa ihmisten välisessä vuorovaikuksessa. Tietenkin.

Jos noista kahdesta pitäisi valita, se ulkoinen on kuitenkin lopulta tärkeämpää. Vaikka maailma onkin vielä toista mieltä :)

Tarja Parkkila

Ajatukset ovat sisäistä, olivat ne rumia, tai kauniita.

Täällä niitä voi julki tuoda, ilman valokeiloja ja kyllä joku aina kuulee tai lukee.

Minä uskon vielä siihen, että kosminen kuulee ja tallettaa aina, ja joku nappaa sen sieltä uudelleen ja vie eteenpäin. Ajatuksen.

Olen itse napannut monta tulossa olevaa asiaa, tiedostamattani, jotain, joka jossain on jo ajateltu, mutta ei vielä julki tullut.
Se on aika merkillistä, eikä tätä ilmiötä vielä tunneta.

Ehkä minäkin vain kuvittelen, tai tälle on olemassa joku diagnoosi.

Käyttäjän mikaeljungner kuva
Mikael Jungner

Kaunis tuo ajatuksesi kuitenkin on, oli se sitten totta tai ei. Kiitos!

Käyttäjän procedescio kuva
Jouni Kari

Yllättävän paljon sitä kyllä näkee ja aistii, että ihmiset "säästävät" sitä elämäänsä. Ehkä peräti ainoata elämäänsä. Eivätkä sitten elä laisinkaan.

"Joskus sitten eläkkeellä voi elää".

"Ehkä seuraavassa elämässä..."

Mitä jos tämä elämämme onkin se ainoa elämämme?

Miten sitten kannataakin elää?

Olen hyvin onnekas, että hoksasin tänä keväänä mennä tälle Esa Saarisen luentosarjalle. Jos nyt joku tämän blogin lukijoista kokisi, että hänen elämäänsä olisi hyvä saada opastusta, kuinka elää käytännössä täydempää elämää. Tai jos joku kaipaa suunaa sille, miten käytännössä voi ajatella ja toimia monilla eri tavoilla, niin Suomen eturivin kärkifilosofilta löytyy erittäin käytännöllisiä neuvoja. Luennot ovat videoina ja osa aineistosta avautuu myös luentoslaidien kautta. Suosittelen!

Parempi elämä on mahdollinen. Ehkä uuden suunnan voikin ottaa juuri nyt.

Millä tavoin voimme rakentaa toinen toisillemme mahdollisuuksia uskaltaa ja onnistua? Juuri täällä Suomessa.

Hieno avaus Mikael!

Käyttäjän donnybird kuva
tuula pakarinen-curry

Asia tuntuu ensisilmäyksellä henkilökohtaiselta, mutta ei sitä olekaan.

Meidät opetetaan jo varhain käytökseen, josta tulee ajatuksen malli.
Niin paljon kuin ajatus johtaa ihmisen itsensä tekemistä/toimintaa, myös
tekeminen ja oletettu toimintatapa johtaa tiettyihin ajatus, ja täten moneen arvomaailmaan. Amerikkalaisilla on varmasti paljon kulttuuria sosialistisesti, että muuten, jonka jaamme. Ei siis ihme että tunnemme samoin. Teot tuottavat tunteita, eli aivomme ohjaa kumpaakin suuntaan.

Sisäistämme laajemman yhteisön olettamukset, ja antaudumme moneen arvosteluun. Arvoasteikot kaikessa, jo koulussa auttavat meitä pysymään häpeässä ja itsearvon kurissa.

Eiköhän sosiaalipsychologia tutki juuri näitä, ja muita ihmisen vaikuttamis ilmoiöitä. Ohjaus käytökseen voi olla poliittisesti hyödyllistä!

Moni antaa aikansa toisen asteen asioile, koska ne nostetaan esille.
En tarkoita tätä kirjoitusta, vaan yleensä ihminen menee lauman perässä...

Oman ajatuksen ja ympäristön suhdetta ei ajatella useinkaan.
Nostat hyvin esiin yhteisen tunnelman, ja arvoperustan miettiminen on aina valaisevaa. Kiitos hyvästä kirjoituksesta, sopii hyvin uuden keskustelun avaukseen.

Käyttäjän MikkoAhola kuva
Mikko Ahola

Rakentelin kerran matemaattista kaavaa sille, pitäisikö jotain sanoa julkisessa tilaisuudessa, vai olla hiljaa. Se meni jotakuinkin näin.

Jos kolme ihmistä keskustelee, niin todennäköisyys, että sinun sanomasi asia on mielenkiintoisempi, kuin muiden, on 30 %.

Jos kymmenen ihmistä on paikalla, niin todennäköisyys, että sinun puheenvuorosi on muita kiinnostavampi on 10 %

Jos sata ihmistä on paikalla, niin todennäköisyys sille, että sinun puheenvuorosi olisi muiden puheenvuoroa parempi, on noin 1 %.

Jos siis pitäisi puhua 100 000 kuulijalle, niin periaatteessa mahdollisuus, että sanot jotain parempaa, kuin joku toinen kuulijoista, on 1/100 000.

Malli ehkä täydentyy paremmin siten, että ajattelet itseäsi asiantuntijana, ja sitten vertaat sitä, onko sanomasi parempi kuin muiden saman alana asiantuntijoiden. Eli, jos tiedät samalla alalla olevan 100 asiantuntijaa samasta kysymyksestä, niin todennäköisyys sille, että esität parhaan näkemyksen 100:sta asiantuntijan joukosta, on noin 1 %.

No. Lopulta tulin siihen tulokseen, että ihmiset intuitiivisesti tietävät nämä matemaattiset laskelmat, ja koska on niin vaikea arvioida oman sanoman paremmuutta kilpailevien sanomien kanssa, niin äänessä kuitenkin lopulta ovat ne tyypit, joilla on ylisuuri esiintymisen halu ja ylisuuri käsitys itsestään. Tästä syystä se avaatko julkisesti suusi jostain aiheesta ja onko sanomasi parempi kuin muut julkiset esitykset asiasta, riippuu paljolti sattumasta. Ja suun avaaminen on juuri sitä heittäytymistä.

Käyttäjän buimonen kuva
Börje Uimonen

Noinhan se todennäköisyys ei mene. Tilaisuudessa, jossa on sata paikalla luultavasti alle 20 avaa suunsa. Ei sinun ideasi ja kommenttisi tarvitse erottua kuin viiden parhaan joukkoon, niin sinulla on jo monta uteliasta seuraajaa. Josko sieltä ajatuksista nousisi esille uusiakin helmiä. Yhdellä hyvän idean jälkeen voit esittää vielä muutaman keskinkertaisen ilman että se himmentää sen timanttisen hohtoa.

Käyttäjän mukitalo kuva
Veikko Mäkitalo

SDP taitaa menettää soininvaaransa Mikaelissa. Siis ei ehdolla 2015 ?. Hyvä blogi.

Käyttäjän heke kuva
Heikki Paananen

Erinomainen kirjoitus!

Kansanedustaja Jungner, mikäli teidät kutsuttaisiin TED-puhujaksi, saanko tiedustella, mikä olisi aiheenne?

Käyttäjän heke kuva
Heikki Paananen

Ja syyt miksi se ei toteudu... :)

Käyttäjän buimonen kuva
Börje Uimonen

Ei oo huono. Lisää positiivisia ja kannustavia blogeja olisi kiva saada muiltakin. Edelleen suurin osa osaa tai haluaa kertoa vain siitä minkä kokee muiden tekemiksi virheiksi. Kun joskus blogittaa, niin mieti millä tavalla saat ihmiset loytämään asiastasi myönteisen näkökulman. Tai jos kommentoimalla haluat vaikuttaa, niin käytä energiasi ehdotuksen kehittämiseen sen kivittämisen sijaan.

Käyttäjän allsynergy kuva
Rami Ovaskainen

Muun ok-tekstin lisäksi TED-sivusto oli ihan hyvä vinkki monelle. Elämän hyber-ultra-idioottimaisessa kiireessä (josta kai olisi hyvä pompata pois ajoittain...) about 10-20 min tiivistetyt puheet ovat jotain mitä vielä ehtii kuunnella, vaikka jotain muuta tekisi samalla.

Krista Juurikko

Häpeä ja sen kokemus on ylipäätään hyvin ohitettua, ainakin meillä täällä Suomessa. Välillä tuntuu siltä, että häpeästä puhuminen on jo niin hävettävää ettei siitä kehtaa edes puhua.

Itse teen terapiatyötä ja siellä kerta toisensa jälkeen potilaiden hyvinkin arkisten ongelmien takana on häpeän kokemus. Häpeä itsestä ja tekemisistään.

Mistä tuo häpeäntunne on sitten syntynyt? Pääsääntöisesti se tulee ohikatsotuksi tulemisen kokemuksesta, siitä, ettei ole kasvussaan tullut hyväksytyksi omana itsenään, omine ajatuksineen, tunteineen, haluineen ja tarpeineen. Onko se vanha suomalainen tapa olla vanhempi, ei kiitellä liikaa, ettei ylpisty? Myös epävakaat ja ei-ennustettavat kasvuolosuhteet luovat lapselle erinomaisen kasvualustan jatkuvalle häpeäntunteelle. Siksi häpeästä ja häpeään kasvamisesta ja kasvattamisesta olisi tärkeää puhua avoimesti, ja häpeämättä.

Käyttäjän OksanenIlona kuva
Ilona Oksanen

Pitää "sanoa" Mikael JUNKKERILLE,että voi ,sosi ku ikkää maalla myytäis.Niin paljohon ku tervaa saatahis,ettei sinuhun terveehees mentähis,va,ei see tarvitesseiheis,ku sinuhuhun sittisinen pääs,niin alko jo olla loppuhuiss,ja alankoissas mie ,es tot ,toisa pitämään

Oli,Arvaa,että tämä Suomen sensurointikampanja ,nyt yrittää hakea "oikeata "murretta"

Voi

Sentään,onko nyt hallitus väärässä,ei tietekään.

ALASSEIPÄHÄN mentäessä,voimme havaita että Suomen TARKKAILU-osasto ,on vailla KAIKKIEN tarvitsemaa mikä on suomi?

Käyttäjän TaryaKorhonen kuva
Tarya Korhonen

Jostain kumman syystä minun ollessani murrosiässä myöhemmin nuorena aikuisena, muistan kuin äitini aina oli sitä mieltä, että me olimme saamattomia nyhveröitä, joista ei koskaan tulisi mitään! Se mitä lapsuudestani jäi ei ole ikänään nähnytkään sellaista mihin tämän päivän politiikot on Suomessa menneet, puuttuneet perheiden arkeen oman etunsa saavuttamiseksi. En ymmärrä, olen läheltä nähnyt kuinka kaikenkarvaiset "hyeenat" kiertävät ympyrää, kaartelevat, kyselevät ja aikansa näin tehtyään iskevät. Perheitä rikotaan, lapsia viedään mitä julmemmilla tyyleillä hyeenoiden ja poliisin voimin vieraisiin paikkoihin sijoitukseen, laitoksiin. Heidät eristetään aluksi pariksi kuukaudeksikin eroon vanhemmistaan, pidetään puhelimet pois suljetuissa huoneissa tai vaihtoehtoi-sesti salataan pitopaikka biologisilta vanhemmilta. Eikö huostan pitänytkin olla "äärimmäinen vaihtoehto". No sitä se ei ole ollut, vaan täydellistä vie-roittamista. Olen koittanut tukea äitiä jota on nyt kärsitetty jo 4 vuotta, kaikki tämä vain "rahan" vuoksi. Ketkä kaikki on sitä jakaneet, niin ainakin kaupunki ja sijaisperhe kun äiti heitetiin ulos ollessaan ilman lapsia huostan jälkeen SOS-lapsikylästä.
Kysyn sinulta Mikael Junger kauniiden sanojesi jälkeen, kuinka Suomi sallii tälläiset ihmisoikeusloukkaukset muka lastensuojelun turvin?

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset